Matka Luostolta alkoi kepeästi ilman kantaumuksia. Kompensoitiin 30 kilometrin koukku Luostolle ottamalla bussi Luoston risteyksestä Sodankylään, josta kertyi aikalailla samat kilometrit. Sodankylästä lähdettiin pullakahvien jälkeen seuraavalle levähdyspaikalle. 40 kilometrin jälkeen oli aika ottaa letut lakkahillolla ja kermavaahdolla ja jäätelöllä....on siis aivan turha odottaa kotiin hoikistuneita uumia tai timmejä pakaroita. Täällä syödään paljon ja koko ajan!
Sadepilvet uhkasivat tiimin tähän mennessä pisintä yhteistä matkaa. Olinkin jo unohtanut, miltä tuntuu kun kaverin lokasuoja räiskii rapaa maantien pinnasta suihkuna naamaan. Suu täynnä hiekkaa nautin mutakylvystä aurinkoisen reggaemusiikin soidessa korvissa. Armollinen aurinko pilkisteli sadepilvien takaa tasaisin väliajoin kuivatellen tiimin kuorikerroksen aina ennen seuraavaa sadepilveä.
Tylsät tiet kaartelivat kohden Inarin kuntaa. Sokeriövereistä selvinneinä kävimme lohikeitolla pienessä kahvilassa, jonka omistaja paljastui vuoden -76 painin olympiakultamitaliksi. Kuultiin häneltä, että vanhin tänä vuonna saman pyöräreissun tehnyt on ollut 86-vuotias sveitsiläinen herrasmies. Lisäksi kaksi saksalaista matkasivat potkulaudan ja ruohonleikkurin voimin välillä vaihdellen potkuttelijaa. Saimme siis terveen paperit näillä puheilla.
Saariselän lähestyessä väsymys unohtui kauniisiin maisemiin. Tunturit peittivät horisonttia ja purot kiemurtelivat alas rinteitä. Odoteltiin silti koko ajan mielessä kasvaneita tunturinrinteitä, jotka kohoaisivat pystysuoraan kohti taivaita. Ei tullut. 150 kilometrin päivä tuntui siis yllättävän helpolta lukuunottamatta 120 kilometrin jälkeen tullutta totaaliuupumusta. Energiageelien voimin ja lopun huoltojoukkojen kannustushuutojen saattlemeana taisteltiin loppumatka Saariselän lukaaliin, jonka Veikko&Varpu olivat meille varanneet. Tortillakestit ruokki koko porukan, jonka jälkeen televisiosta alkanut laatuelokuva (Poliisiopisto 4) keräsi matkalaiset apatialaatikon ääreen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti